Kiltin tytön ahdistus

Monet meistä ovat eläneet lapsuutensa ympäristössä, jossa kiltisti käyttäytyminen on ollut hyvän lapsen mittari. Huutavia, itkeviä tai muuten niskoittelevia lapsia edelleenkin paheksutaan ja pidetään huonosti kasvatettuina.

Jo päiväkodista asti kannustetaan olemaan kiltisti, ja koulussa saa käyttäytymisarvosanan sen mukaan, kuinka kiltisti ja kuuliaisesti on käyttäytynyt tunnilla. Vanhemmat saattavat laittaa itkevän, mielensä pahoittaneen ja kiukuttelevan lapsen yksin huoneeseen ja käskevät hänen tulla muiden seuraan vasta, kun hän osaa taas käyttäytyä. Aivan kuin lapsi tahallaan haluaisi kokea ikäviä tunteita, käyttäytyä huonosti ja hankaloittaa ympäristönsä elämää. Lapsella ei useinkaan ole vielä kehittynyt tunteidenkäsittelytaitoja, joiden avulla hän pystyisi hallitsemaan omia tunteenpurkauksia tai muuttamaan negatiivisia reaktioitaan. Lapsi tarvitsee tähän vanhempien tukea ja mallia.

Jos ympäristö ei hyväksy lapsen kielteisiä ja ikäviä tunnepurkauksia, lapsi oppii, etteivät ne ole hyväksyttäviä tunteita lainkaan. Taustalla on voinut vaikuttaa se, ettei vanhemmat ole itse tienneet, miten niihin tunteisiin pitäisi suhtautua, miten lasta voisi lohduttaa tai ymmärtää tilanteessa, jossa aikuisen mielestä lapsi ylireagoi aikuisen mittapuulla mitättömään asiaan. Tämän vuoksi reaktion vähätteleminen tai tunteiden kieltäminen on tuntunut kaikkein helpoimmalta ratkaisulta. Lapsen näkökulmasta tunne on kuitenkin aina totta ja hänellä on tarve tulla kuulluksi, ymmärretyksi ja nähdyksi tässä tilanteessa -aivan kuten aikuisenakin.

Jos lapsi on kelvannut ympäristölleen vain kilttinä, iloisena ja kuuliaisena, lapsi oppii vahvistamaan näitä puoliaan ja välttelemään muunlaisten tunteiden näyttämistä. Suurin osa mielenterveyden haasteista johtuukin siitä, että negatiivisia tunteita pelätään, juostaan karkuun ja niiden kohtaamista pakoillaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Eikä mikään ihme, kun meitä ei ole lapsena opetettu kohtaamaan, käsittelemään ja hyväksymään näitä tunteita.

Terapeuttina tapaan päivittäin asiakkaita, jotka kärsivät "kiltin tytön syndroomasta". He eivät uskalla kertoa todellisista tunteistaan, vaan toimivat töissä, koulussa ja kotona muita miellyttääkseen omat tarpeet aina sivuun työntäen. Heidän on lopulta vaikea tunnistaa omia aitoja tarpeita ja toiveita, sillä he ovat tottuneet siihen, ettei niillä ole merkitystä. Tärkeämpää on olla kiltti, kuin tuoda julki omat tunteet ja mielipiteet.

Tämä on surullista, sillä itsensä sivuun työntäminen johtaa väistämättäkin pitkittyneeseen pahoinvointiin, jota voi olla hyvin vaikea itse ymmärtää tai paikantaa. Se voi näkyä merkityksettömyyden tunteena, jatkuvana sairasteluna tai toivottomana olotilana, jota ahdistus ja masennus värittävät. Kielteiset tunteet koteloituvat myös kehoon ja voivat ilmetä monenlaisina kehon kiputiloina. Vuosien mittaan kertynyt viha patoutuu ja saattaa läikkyä yli yllättävissäkin tilanteissa, kun oma jaksaminen ei enää riitä suojamuuria kannattelemaan.

Valitettavasti nykyinen työelämä myös monin paikoin tukee tätä kiltteyden mallia suosimalla niitä, jotka myötäilevät johtoa, pitävät mielipiteensä sisällään ja peittävät hymyllään sisällä kalvavan pahan olon -koska "niin kuuluu tehdä" kelvatakseen työpaikalla muille. Ikävät ja vaikeat tunteet eivät myöskään kuulu moniin työpaikkoihin. Toksinen positiivisuus myrkyttää ihmisiä, pilaa yrityskulttuureita ja kaataa ihmisiä petiin. Riittämättömyyden tunne lisääntyy, kun ihminen kokee, että hän riittää työpaikalla vain tietynlaisena -kilttinä, helppona ja iloisena suorittajana.

Minkälaisia ajatuksia tämä kirjoitus herätti sinussa? Oletko sinäkin tottunut olemaan kiltti lapsi, joka ei näytä omia tunteitaan ja tarpeitaan, mutta on nyt ahdistunut ja voi huonosti? Haluatko löytää äänesi ja rohkeuden tehdä asioita itseäsi kuunnellen?

Olethan minuun yhteydessä! Autan sinua ottamaan nämä tärkeät ensiaskeleet!

Erja

Kognitiivinen lyhytterapeutti @ Terapiaa Mielelle